Kaikki alkoi siitä kun tunsin Saabin jättävän mustaa jälkeä pohjoispohjanmaalaiselle kestopinnoittelle vuonna 2003. Koulukaverini perheessä oli musta Saab 9-3 turbo, joka oli ilmeisesti mahtunut hienosti mynttisenä työskentelevän isän työpaikan leasingsopimukseen. Autossa oli 150 hevosvoimaa ja lukema oli rahattomien teinipoikien mielestä tuohon aikaan sellainen määrä voimaa, että siihen oli aina hyvä välillä palata. Sierra kolmosen kautta nelosen puhaltimella -videota ei ollut vielä tuolloin olemassa mutta Saabista puhuessa kuolan pärskyminen oli videon tasolla.

Saab oli tietysti tuttu merkki jo ennen myyntihenkilön peltivanne-9-3:a, tuttu siis sillä tavalla kuin se nyt kaikille suomalaisille on: Kaikki muistavat, että joitain malleja valmistettiin Suomessakin, ja pienen epämääräisen muminan kautta, kahvissa uitettu pulla suussa, ollaan pöydän ympärillä sanomatta hieman sitä mieltä, että Saab on suomalainen tuote. Kyllähän se tavallaan onkin, hieman samalla tavalla kuin Iittalan muumimukit ovat thaimaalaisia tuotteita.

Omassa mielessäni Saabit, ja erityisesti turbo-Saabit, ovat olleet aina jotenkin mystisiä ja kiehtovia autoja. Vaikka Saab ei asentanutkaan pakokaasuahdinta ensimmäisenä sarjavalmisteiseen henkilöautoon, onnistuivat he yhdistämään turboahtimen ja turvallisen perheauton jotenkin sillä tavalla, että se kiinnosti uutena keskiluokkaa ja myöhemmin friikkejä. Mystisyyttä lisäsi varmasti myös se, että Saabin turbomallien teholukemat on tunnetusti ilmoitettu hieman alakanttiin, joten autot tuntuivat teholukemiaan hieman nopeammilta. Tunnelmaan vaikutti varmasti myös vanhanaikainen polttomoottori- ja ahdintekniikka, joka tarjoili selkänojan avulla nautittavan vääntöannoksen yhtäkkisenä ryöpsähdyksenä, joka aiheuttaa suurimmalle osalle ihmisistä fyysisiä oireita. Asia on kirjattu DNA:han eikä sille mahda mitään.

Kotonamme oli hetken aikaa 90-luvun lopussa Saab 900 GLs vuodelta 1982, joka oli tuolloin todellinen Saab-tietolähteeni. Autossa oli outo pysty kojelauta, tuplakaasuttimet, älytön tarve aliohjautua ja käsijarru jarrutteli etupyöriä. Lainasin Saabia jonain iltana paljon ennen ajokortti-ikää koska halusin esitellä talvisissa olosuhteissa kaverilleni ylivoimaisia & maailmanluokan autonkuljetustaitojani. Auton omistaja ei luonnollisestikaan tiennyt näytökseni suunnittelusta, toteutumisesta tai sen aikataulusta yhtään mitään.

Keräsin vauhtia enemmän kuin taajamassa olisi turvallista, ja koska tiesin, ettei etupyöriä hidastavan käsijarrun avulla saisi autoa holtittomaan sivuluisuun, päätin tehdä sen vastaheitolla. Scandinavian flick, Stig Blomqvist, Saab 96, anyone? Edessä oli 90 asteen mutka, oikeammin risteys, jossa en kuitenkaan olisi mihinkään suuntaan väistämisvelvollinen. Yritin saada ensimmäisellä heilahduksella takapyörien piirtämän jäljen poikkeamaan etupyörien urasta, jotta voisin tämän jälkeen kääntää juhlallisesti mutkaan sisään ja nautiskella irtonaisesta tunteesta, jonka kunnon vedättämällä jatkettu räkäluisu tarjoaa. Onnistuneen mutkasuorituksen jälkeen itse Tiff Needell kantaisi minulle tarjottimella Dr. Pepperiä, onnittelisi hienosta ajosuoritteesta ja kysyisi, haluaisinko esiintyä yhdellä hänen autolla luisuttamaan opettavilla videoillaan. Visio loppui siihen kun löisimme Tiffin kanssa hidastetut hyppy-yläviitoset samalla kun Metallican Reload-albumin ensimmäinen raita soisi täysillä.

Koko liike lähti liikkeelle kuitenkin täysin väärin. Ensimmäisessä käännössä etupyörät lähtivät luistoon vääränaikaisen painonsiirron, liian nopean ohjauspyörän heilautuksen ja luotisuoraan kulkemaan koulutetun automallin yhteisvaikutuksena. Tässä kohtaa osaava kuljettaja päättää, että ei tänään, jatkaa ilman jatkokäännösyrityksiä, ja saa myöhemmin Liikenneturvalta kalliin näköisen tarran lahjaksi hyvästä yhteistyöstä ja mallikansalaisena toimimisesta. Itse kuitenkin luotin, että kyllä tämä tästä, mitähän kaverikin ajattelisi mikäli antaisin periksi, ja käänsin mutkaan sisään. Raju aliohjautuminen muuttui holtittomaksi aliohjautumiseksi ja pian ymmärsin, että ajan tämän saatanan auton tuota tienoon ainoaa mäntyä päin. Aloitin luonnollisestikin paniikkijarrutuksen survomalla jarrupolkimen pohjaan ratin ollessa ääriasennossaan. Saabin kaikki neljä levyjarrua lukitsivat pyörät, olisin huutanut jos olisin ehtinyt, ja rukoilin turvapuskureiden olevan jotain antimateriatuotetta, jotka imaisisivat vahvarakenteisen puunrungon johonkin ulottuvuuteen, jossa lapset eivät voisi varastaa autoja, joissa on ärsyttävät ajo-ominaisuudet. Auto pysähtyi senttien päähän puunrungosta.

Ensimmäistä kertaa koulukaverini isän työsuhdeauton kyydissä ei ollut tuolloinkaan mikään tajunnanräjäyttävä kokemus mutta kaasupolkimen pohjaan runttaamisen seurauksena etupyörät kevenivät yleensä juuri sen verran, että aktiivisessa ajossa 195 millimetriä leveät esiasennuskumit värittivät asvalttia elokuvista tutulla tavalla. Saab myös näytti tämän tehdessään melko teatraaliselta eikä moinen voimainnäyttö jotenkin sopinut muuten hillityn auton tyyliin ja se teki tästä toiminnosta erityisen jännittävää.

Muistan myös yhden kilvanajon myyntiedustajan 9-3:a vastaan turboahdetulla 80-luvun Subarulla. Voitin, koska olimme yhtä nopeita mutta minä ajoin vanhempaa autoa. Suoran päässä oli tiukahko, matelunopeudelle suunniteltu mutka, jota lähestyimme tietenkin teini-ikäisten itsevarmuudella rinnakkain moninkertaisella nopeudella täysjarrutuksessa. Luulin kuolevani, sillä kaikki neljä rengasta olivat vuorotellen lukossa eikä vauhti hidastunut, mutta Saab hidasti nopeuttaan kallistellen mutta hallitusti. ”Impressive!” olisin ajatellut mikäli olisin ylipäätään osannut ajatella tuossa hetkessä mitään, saati kääntää sitä englanniksi. Täytyy silti sanoa, etten pitänyt Saabia missään nimessä minään superautona tuolloinkaan, niin harhainen en ole ollut nuorenakaan, mutta tällaiset tapahtumat jäävät mieleen ja vaikuttavat vielä vuosienkin päästä synapsien liikkumiseen aivokuoren ja ATK-päätteen välillä iltapäiväaikaan suoritettujen nettiautoselailujen yhteydessä. Sama vaikutus on kuulemma LSD-nimisillä huumeilla.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen pitää omistaa joskus turbo-Saab ja jossain vaiheessa mietin, että aikaikkuna on sulkeutumassa osaltani, sillä uusia ei enää tehdä (yritys meni nurin 2010-luvulla), ja mieleeni jääneet nuoruuden 9-3:t alkavat olla melko rajussa kunnossa. Taisin törmätä tulevaan autooni hakemalla netistä kulkuvälinettä perheelleni seuraavilla määreillä: Yli 100 kilowattia tehoa, riittävästi tavaratilaa, ilmastointi, vakionopeussäädin, ajettu alle 200t km, manuaalivaihteisto ja hinta alle kolme tuhatta euroa. Ja padam! Siinä se oli, kävelin samana päivänä autokauppaan.

Auto oli yhdeltä omistajalta, sen tyyppiongelmat oli korjattu ja huoltokirja ei ollut mennyt hukkaan muutossa vaan siihen oli kirjoitettu hyvällä käsialalla ja suoraan. Hivelin lisävarusteena tilattua nahkapäälysteistä ohjauspyörää ja yritin miettiä silmät kiinni, millaista on ollut olla 2000-luvun alussa kiertävä myyntiedustaja. Avasin silmäni ennen kuin osuin ohitustien kaiteeseen ja päättelin, että varmastikin samanlaista kuin nyt, mutta allani olevaa menestyksen symbolia ei enää saisi ostettua uutena. Kävin koeajolla, liioittelin autoihin liittyviä tarinoita hetken aikaa myyjän kanssa, tinkasin ja teimme autosta kaupat. Mikäli olisin internet-influensseri, valehtelisin auton olleen jälleen yksi raksittu kohde bucket listillani. What a #bliss.

Seuraavassa osassa käsittelen mm. itse autoa ja sen kykyä vastata nuoruuden mielikuviini.