Reilut kymmenen vuotta sitten pekoni, siis siivuiksi ajettu sianliha, oli internetissä suuri ihailun aihe ja meemi.  Uskallan väittää, että tuote myi tuolloin hyvin ja sen käyttö sellaisenaan oli melko hyväksyttävää – tuoreessa muistissani on useiden tuttavieni julistukset, joissa he voisivat ryhtyä vegaaneiksi mutta pekonin vastustamaton maku estää sen.

Nykypäivänä tuollaiset puheet julkisella paikalla aiheuttaisivat silmien pyörittelyä ja blokkailua sosiaalisen median alustoilla. Silmien muljauttelua tapahtui varmasti tuolloinkin mutta ilman tarkempaa tutkimustietoa väitän, että lausahdus pisti useimmat lähinnä nyökkäilemään hyväksyvästi. Mutta onhan pekoni edelleen aika hyvää? Se on paistettuna rapeaa ja suolaista ja sitä voi syödä sormin. Sille tuntuu olevan paikkansa erilaisissa sekaruokavalioissa vaikka se ei olekaan ihan niin hyvää kuin vuoden 2010 Reddit, Imgur, Tumblr ja Facebook antoivat ymmärtää. On myös ymmärretty, että vegaaniruokavalio on tarvittaessa aika monipuolinen eikä tarkoita pelkkää maustamattoman tofun järsimistä. Pekonin pisteitä tuskin nostaa ruokalajin eettisyys tai ympäristön kuormittavuuskaan.

Autojen manuaalivaihteistot ovat 2020-luvun pekonia. Olen ollut kiinnostunut autoista niin kauan kuin muistan, enkä ole ikinä aikaisemmin nähnyt samanlaista kiimaa käsivaihteistoja kohtaan kuin viime vuosina. Tuntuu kuin manuaalivaihteistosta olisi tullut jokin itsemäärittelyn tapa ja linnake, josta halutaan osoittaa miten digitalisoituvassa maailmassa on vielä jokin paikka, jossa tarvitaan ihmisen herkkien ja monimutkaisten aivojen toimintaa. Automaattivaihteisto ei voi ikinä tietää, että kuljettaja haluaa tänään kierrättää moottoriansa tuhat kierrosta minuutissa täydellä kuormalla kuutosvaihteella. Siinähän ei ole päivittäisen liikkumisen kannalta mitään järkeä mutta ihmisen pitää antaa tehdä tällainen päätös mikäli tämä niin haluaa: Pahat automaattivaihteistot vaihtavat tällaisessa ajotilanteessa pienemmälle välityssuhteelle suojellakseen voimansiirron osia ja takaakseen kohtuullisen etenemisen.

Manuaalivaihteistot ovat poistumassa paitsi taloudellisten ja nopeiden kaksoiskytkinlaatikoiden, myöskin hybridivoimalinjojen ansiosta. Perinteiset mutta modernit toteutetukset momentinmuuntimella varustetuista vaihteistoista ovat edelleen relevantteja ja täyssähköautojen yhteydessä puhutaan vaihteistoista harvemmin muuten kuin kiinteiden alennusvaihteiden kohdalla. Uskon myös, että netissä voidaan olla helpommin #savethemanuals vaikka omassa ruudussa seisookin planeettavaihteistoinen hybridi-Corolla. Eihän pekoniakaan tietty pystynyt syömään joka päivä.

Vaikka CVT:sta, DSG:sta ja vaikkapa MMT:sta tunnetaan melko yleisesti toteutustavat, heikkoudet ja korjaushinnat, käsivaihteistot ovat usein arvosteluasteikossa keskenään samalla tasolla. Todellisuudessa manuaalivaihteiston kelvollisuus riippuu monista seikoista, joita en varmasti osaa itsekään ottaa huomioon. Varmaa on kuitenkin se, että käsivaihteisto ei sovi kaikkiin autoihin ainakaan yhdistettynä mihin tahansa moottoriin ja millä tahansa välityssuhteilla. Myöskin itse kepin liikkeet voidaan välittää vaihteiston sisälle vaijereilla tai vaikkapa jäykillä mutta nivelletyillä metallitangoilla – monet tahtovat vaihteistoltaan mekaanista ja tunnokasta toimintaa ja erilaiset toteutukset vaikuttavat tähän tärkeään aistimukseen oleellisesti. Manuaalivaihteisto ei ole kuin pizzaa eli huonoimmillaankin ihan hyvää: Olen ajanut autoilla, joissa jo liikkeelle lähteminen on sellainen epävireinen tanssi, jonka välttääkseen tekee mieli siirtyä takapenkille. On kuitenkin pakko myöntää, että hyvä käsivalintainen vaihteisto sopivassa käyttökohteessa on liikutusitkun arvoinen pyhä kokemus, jonka saavuttaakseni olen valmis rikkomaan lakia.

Vaihteistotekniikasta riippumatta on erityisen mukavaa kun vaihteisto sopii ajoneuvoon hyvin. Esimerkkejä on varmasti paljon mutta sain tästä muistutuksen kun hankin manuaalivaihteisen vuosimallin 2004 Honda Jazzin (Honda Fit esimerkiksi US markkinoilla), jossa jäykkä aski on perusteltu jo ihan numeroidenkin perusteella: Auto on hyvin edullinen pieni monikäyttöauto, jonka 1,3-litrainen nelisylinterinen moottori kehittää huiman 83 hevosvoiman huipputehon. Ennakkoluuloisena kuluttajana en halunnut, että yhtäkään ylimääräistä kilowattia muuttuisi lämmöksi vuosituhannen alun CVT-tekniikan pyörteissä, vaan järkeilin, että käsivaihteisto olisi hyötysuhteeltaan paras vaihtoehto.

Jazzin 5-vaihteinen vaihteisto ansaitsee kuitenkin genressään kunniamaininnan: Vaikka kytkimen toiminta ei ole älyttömän tunnokasta,  vaihteensiirtokokemusta tekee mieli liioitella Mazda MX-5:n etuvetoisen tila-autoversion veroiseksi. Vaihdekepin ja etuakselilla pötköttävän vaihteiston välillä on kaksi vaijeria mutta tuntuma on ällistyttävän hyvä. Mikäli ajat Jazzilla silmät kiinni, merkittävästi lisääntyneen onnettomuusriskin lisäksi on helppo kuvitella missä asennossa vaihteensiirtäjä milläkin ranteen heilautuksella liikkuu. Numeroiden valossa ankealta kuulostava moottori on myös yllättävän kelvollinen – se vetää tasaisesti suunnilleen koko käyntialueensa läpi ja se jaksaa vetää auton tiukista mutkistakin ilahduttavan hyvin. Suorituskykyinen se ei missään nimessä ole, joten suosittelen puolustautumaan jo valmiiksi #slowcarfast:lla tai muilla sopivilla hokemilla. Jopa traktorin ohittaminen kannattaa tehdä ajatuksella ja harkiten.

Honda Jazz (Fit) on ollut jo vuosia erilaisten autopelien valikoimissa ja joissain tapauksissa se on pakotettu jopa uramoodin ensimmäiseksi autoksi. En tiedä, kumpi tuli ensin, Hondan mainosrahat vai pelintekijöiden ja harrastajien innokkuus, mutta tämä pieni tila-auto on nauttinut jo tovin autointoilijoiden suosiosta etenkin Pohjois-Amerikassa. Myös kotimaassamme olen huomannut, että yllättävän monet autoharrastusmieliset ajavat päivittäisajonsa Jazzilla tai vähintään fanittavat niitä. Osaan nähdä syyt tähän itsekin, niiden takia hankin Jazzin, mutta niitä on vaikea selittää edes tällaisessa ylimittaisessa blogiesseessä. Yritän kuitenkin.

Harrastenäkökulmasta maailman viehättävin auto on todella yksinkertainen moottorisoitu mäkiauto, joka on kevyt, kiva ajaa ja helppo ylläpitää ja parannella. Se ei saa myöskään maksaa juuri mitään ja sen ylläpitäminen täytyy olla halpaa.

Honda Jazzin omamassa on vain hieman yli tuhat kiloa, se on halpa (oman autoni kaltaisen yksilön saa 1000-3500 eurolla), se on kiva ajaa ja konepellin alla näyttää siltä kuin suuremmatkin remontit onnistuisivat parkkipaikalla minuutissa. Moottoria voinee kannatella yhdellä kädellä. Se on käyttäjäkokemusten perusteella erittäin luotettava eikä varsinaisia aikaa vieviä huoltokohteita ole kuin ehkä venttiilien säätö silloin tällöin. Sytytystulppia on nelisylinterisessä i-DSI-moottorissa poikkeuksellisesti kaksi per sylinteri ja perimätiedon mukaan tulipellin puoleiset sytytystulpat saattavat kotinikkareilla jäädä vaihtamatta. Vitosvaihde on melko lyhyt, 100 km/h jälkeen liikutaan aina yli 3000 kierrosnopeuksissa, mutta polttoainetta palaa 5-6 litraa sadalle kilometrille. Ai niin – auto on pikkuautoksi tilava ja nerokkaan takapenkkiratkaisunsa ansiosta muuntautuu tarvittaessa pieneksi pakettiautoksi. Takana on Isofix-kiinnikkeet. Keskimittainen ihminen mahtuu nukkumaan takana kohtalaisen mukavasti ja internet on Jazziin liittyviä retkeilyautomuunnoksia pullollaan:

Olen Jazzin omistajana vielä alkutaipaleella mutta luulen, että tulen omistamaan näitä enemmänkin mikäli jostain syystä luovun nykyisestä. Tehoa kaipaisin kyllä 30-50 hevosvoimaa lisää, ja tähän on olemassa valmiita reseptejäkin, mutta en näe itseäni tekemässä vaikkapa K-swappia käyttöautooni.

Katso nyt lopuksi kuitenkin Matt Farahin koeajo turbotetusta Fitista: